| Saksalaisissa keskiajalta säilyneissä metsästysaiheisissa piirroksissa esiintyy yleensä pitkäkarvainen koira. Keskiaikaisissa teksteissä puhutaan haukka-, lintu- ja kanakoirista, vesi- ja saukkokoirista, jotka olivat kuvausten perusteella pitkäkarvaisia. Koirat, joilla oli pitkä ja suojaava karva, sopivat Saksan raakaan, kosteaan ilmastoon ja senaikaisiin tiheisiin metsiin. Koirat olivat melko pieniä, ruskeaturkkisia ja leveäpäisiä. Jo tulloin korostettiin monipuolisia käyttöominaisuuksia, mutta seisontataipumusta ei vielä hyödynnetty. Metsästysolojen muuttuessa, metsien vähetessä ja peltoriistan metsästyksen lisääntyessä, alettiin kiinnittää enemmän huomiota seisontataipumukseen. Maaten linnut 'kiinnittävät' koirat olivat myös suosiossa verkkometsästyksen yleisyyden takia. |  Tom 1879 |
 Tämä koira 1900-luvun alusta edustaa yhä jalostustavoitetta. |
Tuliaseiden yleistyessä metsästyksessä, 1800-luvun alusta lähtien, alkoivat seisoville metsästyskoirille asetetut vaatimukset muuttua ja vakiintua. Koirilta vaadittiin monipuolisuutta: kuuliaisuutta, vahvaa vainua, sopeutuvaisuutta, keskeytymätöntä ajoa, jäljestyskykyä, vaanimis- ja hyökkäämiskykyä. Risteytyksissä käytettiin vapaasti erityyppisiä koiria, kunhan niillä oli toivottuja metsästysominaisuuksia. Kukin metsästäjä haki itseään miellyttäviä ominaisuuksia ja tyyppiä. Huomiota kiinnitettiin lähes pelkästään käyttöominaisuuksiin. Niinpä koirat olivat ulkomuodoltaan hyvinkin erilaisia karvan värin, pituuden ja laadun sekä kokonsa suhteen. |
| Vanha saksalainen kanakoiratyyppi kehittyi 1700- ja 1800-luvuilla suureksi
& raskasrakenteiseksi ja oli hidas hakija. Metsästäjä teki itse suuren työn
riistan etsimisessä. 1800-luvun puolessa välin seisojat ovat varmoja haavakon noudossa,
luotettavia vesi- ja jälkityössä, mutta melko raskaita ja hitaita haussa.
Peltotyöskentely oli kapeaa. Metsästystä voi verrata nykypäivän metsästykseen
spanielilla. 1800-luvun puolivälissä innostuttiin Saksassa käyttämään englantilaisia
laajahakuisia, nopeita, keveitä ja hyvävainuisia kanakoiria (mm. gordonin- ja
irlanninsetteri) jalostuksessa. Risteytyksillä saavutettiin hyvät peltohakuominaisuudet,
mutta risteytyksissä mentiin jopa liian pitkälle. Mitään jalostussuunnitelmaa ei
ollut, joten samalla heikennettiin vanhan saksalaisen perimän hyviä ominausuuksia:
petoeläinkovuutta, rauhallisuutta jälkityössa ja vesityön innokkuutta. Eräät
kokeneet kasvattajat havaitsivat tämän ja huolestuneena perustivat ensimmäisen
kennelyhdistyksen vuonna 1878. Kennelyhdistysten tavoitteena oli vakiinnuttaa pitkäkarvaisen saksanseisojan ulkomuoto ja rakenne sekä säilyttää ja kehittää metsästysominaisuuksia. Tässä vaiheessa pitkäkarvaisissa saksanseisojissa oli perintötekijöitä vanhoista saksalaisista ajavista koirista, lintu- ja vesikoirista sekä englantilaisista kanakoirista. Pitkäkarvainen saksanseisoja hyväksyttiin aikalaisten piirissä vanhaksi saksalaiseksi metsästyskoiraksi. Ensimmäinen rotumääritelmä koottiin Hannoverin suuressa koiranäyttelyssä 1879, jonne pyrittiin kokoamaan kannan parhaat yksilöt, joiden mukaan rotumääritelmä kirjattiin. FCI hyväksyi tämän rotumääritelmän lähes muuttumattomana 1987. Rotujärjestö haki vasta vuonna 1987 FCI:ltä hyväksynnän yli 100 vuotta vanhalle rotumääritelmälle. Syinä olivat mm. halu auttaa pitkäkarvaharrastajia ulkomailla. Tuon jälkeen rodun harrastus ulkomailla tuli helpommaksi sekä näyttely- ja koekäynnit mahdolliseksi. Alkuun rotu koostui viidestä linjasta, jotka pohjautuivat kantauroksista: Job, Don, Roland, Kalkstein ja Mylord I. Vain Kalkstein periytti ruskea-valkoista värimuunnosta. Mylord I myös perusti yhdessä pointterinartun kanssa yhden lyhytkarvaisen saksanseisojan kantalinjoista. Vielä 1900-luvulla on tehty risteytyskokeiluja ison münsterinseisojan ja lyhytkarvaisen saksanseisojan kanssa. Pitkäkarvaisen saksanseisojan rotukirja on suljettu 1933. Nykyään käytetään vain puhdasta jalostusta. |
|
Roland
1879 |
Don 1879 |
| Toisen maailmansodan jälkeinen rautaesirippu oli vakava takaisku pk-saksanseisojan kasvatukselle, koska paljon koiria menetettiin tavoittamattomiin itäpuolelle. Vasta 1960-luvulla joitain näistä menetetyistä itä-eurooppalaisista linjoista saatiin takaisin tsekkiläisten koirien kautta. | |
 |
|